Noniin, tulikin heti alkuun pitempi kirjoitustauko, mutta tänään päätin möyriä kolostani takaisin ihmisten ilmoille. Tähän kirjoitustaukoon on vaikuttanut häpeä, vitutus ja ketutus, ärsyyntyminen ja kaikki siihen liitännäinen.

Se on jännä juttu että silloin kun kaikki on hyvin, on lenkille ja liikkumaan lähteminen kuin tervassa rämpimistä, maailman kamalinta ja hirveintä. Mutta annas olla jos jostain syystä et todellakaan voi sinne lenkille lähteä.

Muljautin polveni eilen aamulla bussissa. Siis kunnolla niin, etten ole ihan varma kävikö siellä mahdollisesti jotain muutakin kuin pikku mulju. Eilen normaalisti 15 minuutin kävelymatkaan meni tunti. 

Ja koska en siis voi liikkua, mieli liikkumaan on mahdoton. Tokikin olen aika varma siitä, että tämä johtuu mielestä ja siitä, että nyt on helppo sanoa että "Kyllähän minä muuten, oikein mielelläni, mutta kun..."

Mutta kun on maailman lohdullisin sanonta. Sillä voi lohdutella mieltään ja vakuuttaa itsensä kaikenlaiseen asioista luistamiseen. Mutta kun on niin kiire, mutta kun ei ole rahaa, mutta kun polvi muljahti, mutta kun maailma on niin kurja paikka.

Se polven muljahdus ei kai oikeasti olisi oikeuttanut siihen eiliseen suklaapatukkaan ja tämän aamun soijalatteen ja mustikkamuffinssiin. Mutta kun sattuikin niin paljon.

Enkä muuten todellakaan ole käynyt vaa'alla.