Maanantaimietteet alkoivat oikeastaan Iltalehden selailusta ja sieltä löydetystä otsikosta "Yllättävä tutkimus: Jääkarhut auttavat taistelussa liikalihavuutta vastaan."
Ajattelin ensin jättää lukematta koko artikkelin, mutta artikkeli oli lyhyt ja silmäilin sen läpi vastoin parempaa tietämystäni. Ja juuri niinkuin olin ajatellutkin, samaa jonninjoutavaa lärpätystä mitä joka tuutista meille työnnetään, eikä lopulta yhtään mitään todellista hyötyä, ei niin artikkelista kuin sen paremmin tutkimuksestakaan.
Todellisuushan on se, että meidän ei tarvitse  ottaa oppia jääkarhuilta, apinoilta, sisiliskoilta sen enempää kuin linnuilta tai variksenpelättimiltäkään. Meidän täytyy vain ymmärtää se tosiasia että maailma on muuttunut ja ihminen sen myötä laiskistunut. Kun ruokaa ei tarvitse metsästää ja liikkuminen täytyy tekemällä tehdä, ei ihminen ole pysynyt muutoksessa mukana. Mukavuudenhalussamme olemme  muokanneet maailmamme hyvin lyhyessä ajassa niin automatisoiduksi, ettei voi edes olettaa etteikö se toisi mukanaan juurikin tälläisiä suurenmaailman muutoksia, kuten liikalihavuus. 
Ihmiset on työnnetty istumaan toimistoihin, ainoan liikunnan työpäivän aikana saa näppäimistöllä liikkuvat sormet. Emme tee enää fyysistä työtä pelloilla ja rakennuksilla, vaan levitämme ahteriamme tuoleilla ja aina vain isommilla tuoleilla. Sen jälkeen menemme lähikaupan kautta kotiin ja linnottaudumme sohvalle peiton alle ja vietetämme iltaa kavereiden kanssa. Niin, siis tietokoneen ja älypuhelimen kautta tietenkin, siellä sosiaalisessa mediassa.
Kun sitten olemme ähtäneet itsemme täyteen eineksiä ja suklaata ja sipsejä ja mitä kaikkea muuta ikinä kaapeista löydämmekään niin, ettemme pysty enää muuhun kuin tokkuraiseen uneen ja itsesyytöksiin, valistamme ystäviämme naamakirjan päivitykselläjoka kuuluu suurinpiirtein näin. "Ihana, rauhallinen koti-ilta peiton alle kääriytyneenä kera pikkunaposteltavan. Hyvää yötä rakkaat ystävät <3"
Surullista on, että olemme luoneet maailman ympärillämme niin automatisoiduksi että liikkuminen on tehtävä erityisesti siihen varatulla ajalla töiden ja muiden arkiaskareiden lomassa. Olemme myös vakuuttaneet itsemme siitä, että paras liikuntasuoritus on siellä punttien paukkeessa ja innokkaan jumppaohjaajan kannustavien huutojen melskeessä. Sinne vaan kaikki läskit, meille on kaikki tervetulleita! 
Niin, paitsi että kun hävettää. Kun eipä kehtaisi mennä sinne kaikkien timmien jumppatyttöjen keskelle löllymään. Juu toki, jostainhan se on aloitettava, mutta kun yleensä se aloitus vaan tapahtuu pohjalta. Niin fyysisesti kuin henkisestikin. Sitä häpeän määrää ei ymmärräkään ihminen joka ei sitä ole kokenut. Kyllähän me läskit tiedämme, mitä ylipaino meille tekee ja kyllä me tiedämme vallitsevan kauneusihanteen. Terveen kurvikas kun ei kuitenkaan ole +30kg ylipainoinen vaan jotain hiukan pienempää. Me tiedämme kaiken terveysvaikutuksista ja me tiedämme kuinka paljon me viemme tilaa. Kyse on vain siitä, että maailma on muuttunut laiskistuttavaksi ja passivoivaksi ympärillämme emmekä me osaa käsitellä sitä. 
Elämme myös hetitännekaikkimullenyt maailmassa, missä kaiken pitää tapahtua välittömästi sormia napsauttamalla. Myös laihtumisen, niin minun kuin niin monen muunkin pulleron mielestä. Senpä takia markkinoille jyrätään mitä ihmeellisimpiä pulvereita ja pillereitä, ja ainiin, niitä lääkäreiden kehittelemiä dieettejä, joiden mukaan saat syödä vain proteiinia. Tai hiilihydraatteja. Tai saat syödä vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Kunhan kieltoja on monta ja se kuulostaa erilaiselta kuin ne aikaisemmat. Tai ainakin sillä on eri nimi.
Tosiasiahan on se, että ainoa keino laihtua on syödä vähemmän kuin kuluttaa. Piste. Kalorit ei polta kaloreita, tuli ne sitten proteiinista tai vaikka hiilipölystä. Ainoa tie siihen normaalipainoisuuden onneen on pitkäkestoinen itsekuri. 
Vastuu omasta itsestään ja hyvinvoinnistaan kuuluu jokaisen kantaa itse. Ja koska maailma on mikä on, tulisi ihmisten herätä tähän todellisuuteen. Emme voi syytelllä ulkopuolisia omasta huonosta olostamme, emme voi syyttää Mäkkäriä siitä että se on olemassa, emmekä teollisuutta siitä että se tekee niin hyviä nameja ja munkkeja.
Me itse päätämme mitä sisällemme työnnämme, ja me itse päätämme vietämmekö me illan sohvalla vai lenkkipolulla.

Aärimmäisen pettyneenä itseeni aloitan uuden viikon. En edes yritä valehdella ja sanoa että hyvin menee. Ei mene. 
Tänä aamuna paino oli 98kg johtuen varmasti suurimmaksi osaksi iltayöllä syödystä pitsasta ja kaikesta muusta mitä viikonloppuna suuhuni mätin. Vietin viikonloppuni siis sohvalla, en lenkkipolulla. Tietoinen vai opittu ratkaisu, aivan sama. Väärä ratkaisu silti, siitä ei pääse mihinkään.

Tämä on pitkä tie. Mutta pysähtyä ei saa, vaan jatkaa pettymyksistä huolimatta.

" Matka on syvä mut sä hukut siihen "

Noniin, tulikin heti alkuun pitempi kirjoitustauko, mutta tänään päätin möyriä kolostani takaisin ihmisten ilmoille. Tähän kirjoitustaukoon on vaikuttanut häpeä, vitutus ja ketutus, ärsyyntyminen ja kaikki siihen liitännäinen.

Se on jännä juttu että silloin kun kaikki on hyvin, on lenkille ja liikkumaan lähteminen kuin tervassa rämpimistä, maailman kamalinta ja hirveintä. Mutta annas olla jos jostain syystä et todellakaan voi sinne lenkille lähteä.

Muljautin polveni eilen aamulla bussissa. Siis kunnolla niin, etten ole ihan varma kävikö siellä mahdollisesti jotain muutakin kuin pikku mulju. Eilen normaalisti 15 minuutin kävelymatkaan meni tunti. 

Ja koska en siis voi liikkua, mieli liikkumaan on mahdoton. Tokikin olen aika varma siitä, että tämä johtuu mielestä ja siitä, että nyt on helppo sanoa että "Kyllähän minä muuten, oikein mielelläni, mutta kun..."

Mutta kun on maailman lohdullisin sanonta. Sillä voi lohdutella mieltään ja vakuuttaa itsensä kaikenlaiseen asioista luistamiseen. Mutta kun on niin kiire, mutta kun ei ole rahaa, mutta kun polvi muljahti, mutta kun maailma on niin kurja paikka.

Se polven muljahdus ei kai oikeasti olisi oikeuttanut siihen eiliseen suklaapatukkaan ja tämän aamun soijalatteen ja mustikkamuffinssiin. Mutta kun sattuikin niin paljon.

Enkä muuten todellakaan ole käynyt vaa'alla. 

 

 

No eilinenhän meni sitten hyvin. Päivä töissä meni niinkuin pitääkin, mutta töidenen jälkeen repsahti heti ja välittömästi.

 

Torstai on meillä ukon kanssa date night. Tyhmä sana, mutta kerran viikossa tykätään olla menemättä suoraan kotiin, käydä syömässä tai teellä ja pööpöillään kaupungilla irti arjesta. Tämä otettiin käyttöön kun huomattiin, että meidän maailma pyörii kodin ja työn välillä ilman minkäänlaista kahdenkeskeistä aikaa.

 

Eilen oli siis torstai ja aikuisten ulkoilupäivä. Paitsi että ei ollut rahaa mennä syömään, leffaan tai tehdä mitään muutakaan sellaista kivaa. Mentiin siis Health Storeen ja matkaan tarttui myös ei niin hyviä juttuja, kuten sokeroitua inkivääriä. Oli hyvää, ehkä jopa sen arvoista.

 

                                                                                         

 

Illalla sitten kun vihdoin päästiin kotiin, syötiin vielä nuudeleita, noita ah, noita niin ravitsevia höttöjä. Aamulla paino oli 95,1kg. Hieno alku, ei voi väittää, heti ekana päivänä lankesin.

 

Mutta en luovuta en. Kaurapuurolla lähti aamu käyntiin ja samalla linjalla mennään. En aio antaa periksi. En aina vain jaksa ymmärtää mikä siinä onkaan, että ihminen tekee itselleen pahaa tietoisesti. Tämä koskee niin tupakkaa, viinaa, kuin minulla ruokaa.

 

Röökinpolton lopetin viime syksynä. Vaihdoin asenteeni totaalinatsismiin kaikkia tupakoijia kohtaan ja tein tupakasta itselleni vihollisen. Onnistuin, nykyään liki oksennan kun bussissa joku tupakoija istuu viereeni. Nyrpistelen nenääni ja olen hankala. Enkä edes häpeä. Jos minä onnistuin lopettamisessa 20 vuoden täysriippuvuuden jälkeen niin onnistuu siinä halutessaan muutkin.

 

Mutta mikä tämä ruokajuttu sitten on? Enhän voi kehittää vihasuhdetta ruokaan, sillä se ei vie kovin pitkälle. Josko kehittäisi tätä vihaa kaikkea epäterveellistä roskaa kohtaan, sokeria, valkoisia jauhoja ja kaikkea muuta huonoa. Luulen että minulla muutos lähtee aina jostain kummallisesta totaalikieltäytymisestä, siitä että asiat alkaa ärsyttämään ja ällöttämään niin, että niistä pitää päästä eroon. Pitääkö minusta siis tulla läskinatsi jotta saan tämän ylimääräisen painon pois? Pitääkö minun alkaa ällöämään itseäni niin paljon että vihdoin herään? Enkö oikeasti saakaan antaa itselleni enää armoa? Edes näiden muutaman suklaapalan verran.

 

                        

Varoitus. En aio kaunistella sanojani enkä ajatuksiani. Ne saattavat jotakuta loukata, mutta kukaan ei pakota lukemaan pitemmälle. Tämä blogi on minun matkani. Tämä on minun matkani ymmärtämään miksi minusta on tullut tälläinen ja mitä voin tehdä voidakseni paremmin.

Älä myöskään ymmärrä väärin. Jos olet tyytyväinen siihen mitä olet, olit lihava tahi et, se on hieno juttu. Olen iloinen puolestasi. Minä en ole tyytyväinen ja siksi minun pitää muuttua.

 

Kävin vaa'alla. Tuolla perkeleen vehkeellä joka tuskaisesti kertoo sen, että kyllä. Olen lihava, läski, ihrapallero. Rasva, niinkuin ala-asteella luokkatoverit keksivät minua nimittää. 95 kiloa. Tasan. Ei yli eikä ali. 95kg. Aika huikea luku kun ottaa huomioon että pituutta on kokonaista 164cm.

 

Peiliin on tullut tuijotettua jo niin monta vuotta että sieltä sitä ei enää niin huomaa. Huomaa tietenkin, mutta siihen tottuu. Valokuvia minusta ei oteta, ne mitkä otetaan, pakotan tuhoamaan. Jos ihan pakko on, niin ehkä kasvoista saa ottaa kuvan. Ei mielellään sitäkään, nekin on levinneet ja vanuneet buldogin naamaksi, ennen jopa pidin kasvoistani.

Tuttua hommaa varmasti monelle muullekin läskille. 

 

Olen ollut liki koko aikuisikäni (kuten myös lapsuuden, teini-ikää lukuunottamatta) enemmän tai vähemmän lihava. 13 vuotta sitten ipanan ollessa noin vuoden ikäinen laihdutin pois raskauskilot ja vähän muitakin. Hetkellisesti painoin 60 kiloa. Se tunne oli aika hieno. Vaatteet sopivat päälle, kaupassa sovituskopissa ei tullutkaan ensimmäisenä itku. Erosin ipanan isästä ja hiljalleen paino taas nousi.  Syitähän voi keksiä vaikka kuinka paljon, vuorotyö, vähän rahaa, kiire ja vaikka mitä.

 

Kaikki ne on kuitenkin tekosyitä. Oikea syy lihomiseeni on se, että olen auttamatta patalaiska ja rakastan roskaruokaa. Enkä vain roskaruokaa vaan ruokaa yleensä. Ahdan ruokaa itseeni niin paljon että mahaan sattuu. Jonkinlainen tyydytyksen tunne se tulee siitäkin. Sen jälkeen voi hyvällä omallatunnolla olla tekemättä mitään, ei näin täydellä vatsalla voi mitään tehdä. Nukkumaan menokin on mukavaa vatsa täynnä, uni iskee kuin halko, ei tarvitse miettiä että sängyssä pitäisi hoitaa aviollisia velvollisuuksia tai mitään muutakaan.  Sunnuntaiaamu on kiva aloittaa poimimalla olohuoneen pöydältä lauantai-illan karkinloput aamukahvin kanssa ja ai katopas, onhan siinä sipsejäkin. Syön ne heti pois nyt aamulla niin ei häiritse sitten iltapäivällä.

 

Kuinka suunnatonta itsepetosta onkaan läskin elämä. Kyllä minä huomenna aloitan, lähden lenkille ja juoksemaan ja laihdun, sitten olen kaunis ja upea ja elämäni on yhtä ruusuilla tanssimista.

En myöskään saanut sitä työpaikkaa koska olen läski, ei kukaan minusta voi pitää koska olen läski. Kaikki tuijottaa koska olen läski. En voi käydä ravintolassa enkä syödä ulkona koska olen läski. Kaikki on väärin koska olen läski. Jos olisin laihempi niin kaikki olisi paremmin.

 

Niinhän se ei toki mene. Vaikka olisin kuinka laiha en pääse siihen unelmieni työpaikkaan jollen ole siihen soveltuva. Laihojen äitienkin teinit kiukuttelevat ja paukuttavat ovia. Laihojenkin vaimojen miehet on joskus niin ärsyttäviä että niitä voisi iskeä kivellä.

 

Teen tätä nyt itselleni. Tutkin ja ihmettelen mistä minut on tehty. Soimaan ja moitin, enkä jaksa enää silitellä itseäni päähään hyväksyvästi. Se positiivinen lähestyminen ei tunnu minulla toimivan joten eiköhän ole aika etsiä se syvälle haudattu ruoska.