Varoitus. En aio kaunistella sanojani enkä ajatuksiani. Ne saattavat jotakuta loukata, mutta kukaan ei pakota lukemaan pitemmälle. Tämä blogi on minun matkani. Tämä on minun matkani ymmärtämään miksi minusta on tullut tälläinen ja mitä voin tehdä voidakseni paremmin.

Älä myöskään ymmärrä väärin. Jos olet tyytyväinen siihen mitä olet, olit lihava tahi et, se on hieno juttu. Olen iloinen puolestasi. Minä en ole tyytyväinen ja siksi minun pitää muuttua.

 

Kävin vaa'alla. Tuolla perkeleen vehkeellä joka tuskaisesti kertoo sen, että kyllä. Olen lihava, läski, ihrapallero. Rasva, niinkuin ala-asteella luokkatoverit keksivät minua nimittää. 95 kiloa. Tasan. Ei yli eikä ali. 95kg. Aika huikea luku kun ottaa huomioon että pituutta on kokonaista 164cm.

 

Peiliin on tullut tuijotettua jo niin monta vuotta että sieltä sitä ei enää niin huomaa. Huomaa tietenkin, mutta siihen tottuu. Valokuvia minusta ei oteta, ne mitkä otetaan, pakotan tuhoamaan. Jos ihan pakko on, niin ehkä kasvoista saa ottaa kuvan. Ei mielellään sitäkään, nekin on levinneet ja vanuneet buldogin naamaksi, ennen jopa pidin kasvoistani.

Tuttua hommaa varmasti monelle muullekin läskille. 

 

Olen ollut liki koko aikuisikäni (kuten myös lapsuuden, teini-ikää lukuunottamatta) enemmän tai vähemmän lihava. 13 vuotta sitten ipanan ollessa noin vuoden ikäinen laihdutin pois raskauskilot ja vähän muitakin. Hetkellisesti painoin 60 kiloa. Se tunne oli aika hieno. Vaatteet sopivat päälle, kaupassa sovituskopissa ei tullutkaan ensimmäisenä itku. Erosin ipanan isästä ja hiljalleen paino taas nousi.  Syitähän voi keksiä vaikka kuinka paljon, vuorotyö, vähän rahaa, kiire ja vaikka mitä.

 

Kaikki ne on kuitenkin tekosyitä. Oikea syy lihomiseeni on se, että olen auttamatta patalaiska ja rakastan roskaruokaa. Enkä vain roskaruokaa vaan ruokaa yleensä. Ahdan ruokaa itseeni niin paljon että mahaan sattuu. Jonkinlainen tyydytyksen tunne se tulee siitäkin. Sen jälkeen voi hyvällä omallatunnolla olla tekemättä mitään, ei näin täydellä vatsalla voi mitään tehdä. Nukkumaan menokin on mukavaa vatsa täynnä, uni iskee kuin halko, ei tarvitse miettiä että sängyssä pitäisi hoitaa aviollisia velvollisuuksia tai mitään muutakaan.  Sunnuntaiaamu on kiva aloittaa poimimalla olohuoneen pöydältä lauantai-illan karkinloput aamukahvin kanssa ja ai katopas, onhan siinä sipsejäkin. Syön ne heti pois nyt aamulla niin ei häiritse sitten iltapäivällä.

 

Kuinka suunnatonta itsepetosta onkaan läskin elämä. Kyllä minä huomenna aloitan, lähden lenkille ja juoksemaan ja laihdun, sitten olen kaunis ja upea ja elämäni on yhtä ruusuilla tanssimista.

En myöskään saanut sitä työpaikkaa koska olen läski, ei kukaan minusta voi pitää koska olen läski. Kaikki tuijottaa koska olen läski. En voi käydä ravintolassa enkä syödä ulkona koska olen läski. Kaikki on väärin koska olen läski. Jos olisin laihempi niin kaikki olisi paremmin.

 

Niinhän se ei toki mene. Vaikka olisin kuinka laiha en pääse siihen unelmieni työpaikkaan jollen ole siihen soveltuva. Laihojen äitienkin teinit kiukuttelevat ja paukuttavat ovia. Laihojenkin vaimojen miehet on joskus niin ärsyttäviä että niitä voisi iskeä kivellä.

 

Teen tätä nyt itselleni. Tutkin ja ihmettelen mistä minut on tehty. Soimaan ja moitin, enkä jaksa enää silitellä itseäni päähään hyväksyvästi. Se positiivinen lähestyminen ei tunnu minulla toimivan joten eiköhän ole aika etsiä se syvälle haudattu ruoska.